Jokainen meistä ikääntyy, se on luonnonlaki eikä sille voi yksikään kryotankki tai skalpellinheiluttaja mitään. Kenties jossain vaiheessa rikkaat voivat pidentää ikäänsä erilaisilla geeniparannusmuodoilla, mutta muuten ihmisen elämään kuuluu vanhuusvaihe ja sen jälkeen kuoleminen. Puhutaan siitä, että ihminen on ainoa maapallon laji, joka tietää kuolemansa.
Yhteiskunnan muutokset
Nykyaikaisen yhteiskunnan kehitysnäkymät ovat sellaiset, että perheiden koko pienenee, syntyvyys laskee ja elinikä nousee = meillä on jatkossa enemmän vanhempaa väestöä kuin koskaan, mutta vähemmän nuorempia tekemässä töitä, pitämässä rattaita liikkeellä ja ennen kaikkea tuomassa valtiolla verotuloja, joilla tätä hyvinvointiyhteiskuntaa elätetään. Kaikki tietävät, että nykyinen meno ei voi jatkua, mutta samalla ihmismielen perussynkkyydet paljastuvat, kukaan ei halua antaa pois jo kertaalleen saadusta etuudestaan, kaikki vain haluavat entisestään lisää.
Vanhustenhoito nousi tapetille menneinä viikkoina, kun kävi ”isosti” selville, että vanhustenhoidossa on tuottoajattelu viety liian pitkälle ja itse asiakkaat, hoitoloiden asukkaat, vanhukset, on jätetty heitteille. Huudettiin ja huudetaan kovaan ääneen, että jotain on tehtävä, mutta kukaan ei kuitenkaan halua omaan kotiinsa ottaa hoitoon sitä vanhusta, josta ei huolehdita siellä vanhustenhoidossa, mistä kukaan ei halua maksaa mitään.
Perhekulttuurimme
Suomalaiseen perhekulttuuriin ei yleisesti kuulu isot perheet, perheet, joissa useampi sukupolvi asuu lähellä toisiaan. Muutos tapahtui kaupungistumisen aikaan 60-70 luvuilla, kun maaseutu alkoi tyhjentyä ja perheet muuttivat kaupunkeihin – samalla elämästä on tullut kiireisempää ja jokaisen elämässä on miljoona ja yksi asiaa, jotka pitää tehdä juuri tänään. Tähän nykyaikaiseen tehokkuus ja kiireajatteluun ei sovi vanhukset.
Vanhana me olemme hitaampia, meillä ei ole kiire, voimme miettiä rauhassa menneitä vuosikymmeniä, mutta vanhukset eivät pääse keskustelemaan näistä muistoistaan nuorempien sukupolvien kanssa, koska näillä on koko ajan kiire. Sama kiire vaivaa siis myös vanhustenhoitoa. Aiemmin ulkopuoline vanhustenhoito oli vain rikkaille, nykyään käytännössä jokainen vanhus, joka ei tule toimeen omillaan, pääsee jonkinlaiseen hoitoon. Hoidontasossa voi olla sitten suuria eroja, mutta harva vanhus pääsee oman sukunsa hoidettavaksi, tai sitten yksi omainen jää omaishoitajaksi, ilman muiden sukulaisten apua- tähän on tultu ja tulevaisuus ei näytä yhtään paremmalta(?)
Eurooppalainen kehitys on vienyt ajattelumme entistä enemmän minä- keskeiseksi, jossa aina ensimmäisenä tulee minä itse, ja minun haluni, toiveeni ja unelmani.
Kuka hoitaa ja kuka maksaa?
Ennen asioita tehtiin yhdessä, koska se oli ainoa tapa saada asiat tehtyä, nykyään se on se ”joku”, joka tekee asiat.
Mihin siis olemme menossa? Mitä pitäisi tehdä, että koko yhteiskunta ei luhistu tulevien vuosien muutosten vähitellen ottaessa valtaa, mikä poliittinen taho uskaltaa tehdä oikeasti radikaaleja muutoksia?
Kyse on siis paljon muustakin kuin vanhusten kotihoidosta tai hoitopaikoista, kyse on siitä, miten yhteiskuntamme voi tulevaisuudessa toimia – kuka haluaa hoiva-alalle, ja kuka maksaa viulut? Samalla kun kunnat ja kaupungit kehittävät uusia palvelumuotoja vanhuksille ja yksityiset palvelutarjoajat tekevät samaa, on siis totta, että laatupalveluita on saatavilla, mutta onko niin, että nitä on vain niille, kenellä on siihen varaa, vai tulevatko palvelut saataville kaikille?
Jos nuorille ja lapsille opetetaan tasapäistämistä, jokainen pelaa, kaikki saa, niin miten yhteiskunta sitten jossain vaiheessa alkaakin kertoa, että anteeksi, sinä et saa, mutta tämä toinen saa……
KO
